E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Murroskauden kertomus
Kirj.
Helsingissä,kustannusliike Minerva Oy,1919.
Hän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut senkohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.
Silloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet,kun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisenmaailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisiaparannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikkioli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässämuuksi muuttumaan, — silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloinhän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsasilmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuinhaavanlehti.
Minkä tulevan? Minkä kohinan?
Yhteiskunnallisen vallankumouksen.
Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän eitiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään jajokapäiväisistä olosuhteistaan.
Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hänoli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiotaherättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kunhän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanutraskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.
Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hänsai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suorittisiten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.
Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielullisellekehitykselleen.
Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastinapulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsapääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tännemaalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälleulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.
Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksieikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanutitselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kunei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuosuunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään senpitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaanmahdottomalta.
Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, jokasuorastaan jumaloitsi häntä.
Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänelläitselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä jahumanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossahistorialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikkataloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänetleipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänenpoikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, jaoli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.
Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoilityytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippusuussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietäkäyskenteli!
Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikämillekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.
Tämä ainoa oli heillä jäljellä en