Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.
Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadullaajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuuluivain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoinojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä—sillä me olimmevanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisinvielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjonpuolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneenakudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästinousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsinäidille.
—Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
—Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttäestääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisipitänyt.
—No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttäja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
—Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?—Ja minä koetin vivahduttaaääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
—Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoitanyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oliminua koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensaäidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinenlähtiessäni kotimaasta.
—Hyvästi…
—Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka velttoja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaanpianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kunminä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetkenaikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nytottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkävalaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotithyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle jasulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkähänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kiharakorvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin enminäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkäpimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vieläviimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaankulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuinrannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ei voisammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasisiellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei olepelastustakaan.
Torkkuva aju