Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomuksia Italiasta
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1921.
Antonio Salernin leski
Kotiin
Päiväkirjan lehtiä
Kaksi rinnakkaistarinaa
Ruusu
Hän on jo vanha — olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katseon samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea,tapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaanjohtuva. Hän eitiedä milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää,milloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä kuin hän ikänsä olisiistunut — ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsäkerjäämässä.
Joskus vain — kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen —nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hänmuistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja — ja — —
Sillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyysja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessäja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista,vanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.
Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensakaltainen. Syötyään aamiaisensa — tavallisesti vain hiukan kuivaaleipää — lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katuakirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä useinkuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänenheikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuupehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä,mitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimussanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkääväälihaa, kalan päitä ja katulikaa. — Tuulenhenki käy läpi kadun jahän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettuapyykkiä. — Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa allaja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotainvaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.
Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nouseekirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulleistumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saaeikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuullariippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.
Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaasormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällävedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle.Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näealttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijaileepilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymyhuulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavatkynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Muttahän tietää, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistettyRistiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat,riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen — kuinvereen kastettu — ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistalerepeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri,raskas veripisara.
Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoidentukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissävesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansaupottavat aallot.
Ristiinp