Kirj.
Pierre Berton
Suomennos
Raumalla,Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,1889.
Kenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituistalaatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuuleekaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puheloukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaakuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sittenkokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksituon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaanajatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansaloistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julmasodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään.Hän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän olioikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinensekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta.Hänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaanhidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälleepäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinenmietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksuntuhkan alla? — Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? — Siitäsain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnäkenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.
Sinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti.Keskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia javaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-uraoli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaallesallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi jatäysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tunteaja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova setoisinaan voi olla.
"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?" huudahti kenraali, avaten silmänsä jaäkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidänpuoleemme. "Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaanole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänenvelvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa,ei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee,niin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyäitseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauasoikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita onpidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkänmiettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niidenmuisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa,olenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisittetehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerransatuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.
"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanonvalloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikäon hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaasamoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä,samojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää,vehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakkaihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan onmaisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selväon, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukkopuita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin satameetr