Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristian Elster
Porvoossa,
Werner Söderström.
Oulussa,Oulun Uudessa Kirjapainossa,1890.
— — Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotkausein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?
Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'eisiitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan,niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitätuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrskykulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunainlaseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin sielläolisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloinparkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivätvasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulvapudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee.Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten selähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta ylikoko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssiihirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy ainataivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.
Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niidenasujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan:"oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovatmerellä".
Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle,ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sittenrämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin japortaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattuovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivansiltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavatmurtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.
Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisipyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneittenlähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällänäkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja taimuita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi jakaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua useinnäkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopilaivanjäännöksiä laaksoihin. —
— Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.
Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voimantulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni,että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasiulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurostatummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi.Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi,jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vastenvaloa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekätippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidänjälissään.
"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.
"On kyllä," vastasi karkea ääni.
"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."
Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sittenvielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nah