E-text prepared by Tapio Riikonen
Salapoliisiromaani
Kirj.
LAURI SAURAMO [Lauri Soini]
Helsingissä,Minerva Oy,1918.
1. Luku.
Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasinäkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.
Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olinnähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.
Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niinläheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsinpoikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisellapuolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli.Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.
Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivätnytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavantoiselle:
— Se se on.
Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on."Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivatilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksiedesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.
Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyänisähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinnasaksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik",mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyäteknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannaltasielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äskennäkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoilipolttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäiselläloimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.
Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sentähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia,joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisistasuhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaanpudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani.Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaankiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksensuojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, japunakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivatsitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat,joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Jaminulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojallatämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonaniyhteyteen.
Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsinsäikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaansanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotkailokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulinehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.
Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainenvarovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin ollaposteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.
Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.
— Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.
Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskynvakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeastioviaukosta pimeään eteiseen.
...