Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
(Suomennos.)
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,1879.
Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumustaiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinytisältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissaaina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. Hekohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi taimuiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia.Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovatsoittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua,oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsänimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa;mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen.Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntäsiihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa,joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaankumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskinviulunsoitollaan vuoden pitkään.
Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaatorpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurinäytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oliennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonellariistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niittytaloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt samankepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansaotettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolenniitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli omamaa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmisettiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksihevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niilläpenneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättääJonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin janäki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän ottiviulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaanlaattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä jahurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hänrupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisilapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaaviulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin hejaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä oli tehnyt viuluja, nuoremmatolivat ruvenneet niitä soittamaan. Poika oli oppinut isältänsä japannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaantoinen toisensa perästä.
Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimäänviulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä.Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän hetikykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ.Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönninettä makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänellelapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutuisemmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihankuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitänäkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkinhänen maatessansa olla vuoteessa h