E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1913.
Oy. Weilin & Göös
Inari istui ja odotti.
Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisivalittavasti savupiipuissa.
Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello olijo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakinkamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineetirvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan jakaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valoei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävääelämäänsä.
Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.
Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämäränepämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen.Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesisen turhaksi.
Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.
Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi senkokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauankuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa,mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voimasitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jokokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittäämielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhunseuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisestihallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.
Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänenmenneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollutkoko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotustaja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Sekuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki,tunsi tai ajatteli.
Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta,puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista,aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväistenviidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetkiodottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljätenelämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi häntulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä sehävityksen salama, joka tuhosi kaiken.
* * * * *
Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaisetsyynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollutnähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isänja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollutainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta,koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaenusein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiseltapuolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä,jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvauksetja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuolejaja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakinnurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydäntulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surraomaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuolemanmuodossa. — Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämänepäsäännöll