E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoo * Helsinki,Werner Söderström Osakeyhtiö,1922.
Saara.
Ranskantunti.
Ermengarde.
Lottie.
Becky.
Timanttikaivokset.
Vielä kerran timanttikaivokset.
Ullakkohuoneessa.
Taaskin Lottie.
Intialainen herra.
Ram Dass.
Seinän toisella puolen.
"Kansan lapsi".
Vieläkin Ram Dass.
Taikatemppu.
Vierailu.
"Hän on se lapsi".
Minä koetin.
Anne.
Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niinsakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä jakauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin,istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisestivierivät suuria katuja.
Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tukihäntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoitasuurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseenomituisen miettivä ilme.
Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsätuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakintuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaanseitsemän vuoden vanha.
Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskinedes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisiaskarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestätuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.
Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnytisänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.
Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt,ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intianpolttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskelläaavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja,joilla oli pimeää keskellä päivääkin.
Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksiisäänsä.
— Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulostikuiskaukselta, — isä!
— Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemminsyliinsä ja katsellen häntä. — Mitä Saara miettii?
— Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, — tässäkö se on, isä?
— Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.
Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isäoli murheellinen sanoessaan niin.
Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanutpuhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä olikuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikäosannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsänäkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä heaina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.
Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullutihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, jahän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän eioikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".
Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemäänpaljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "misseeSahibiksi" ja nou