Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Hilja Haahti
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1907.
I. Odotuksen säveliä
II. Muistojen tarina
III. Kotka ja Helmi
IV. Helmin ystävät
V. Työmailla
VI. Taistelu
VII. Ratkaisu
VIII. Suolle
IX. Kuorman kantajia
X. Aimo
XI. Liljan päiväkirja
XII. Syväin vetten pauhinassa
XIII. Vapauteen
XIV. Levitetyin siivin
Odotuksen säveliä.
Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdäkoskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkinoli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan onliian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.
Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta.Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista— ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävänsydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkainloistosävellys.
Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivetleikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnutvaakuvat ympärillä. Ilta pimenee…
Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeäja suloinen. Toinen osasi laulaa — se oli ihmeellistä. Mutta se sammuiyön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko senotti.
Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa netähdet eivät koskaan olisi sammuneet!
Laulava tähti ei palaja… Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.
Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?
Tähti, toinen tähti!
Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensäylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänenolentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon jakallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enääsama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsaloppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hänsen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdelläkertaa. Siivekäs tähti…
Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!
— — —
— Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?
Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta.Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänenäänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla,yhä voimakkaammin aalloin.
Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisillekasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetkenpuna, joka innostuksesta oli kohonnut.
Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoiniiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista eiollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.
— Täti, mihin minua tarvittaisiin?
— Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellutsoittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosion tulossa —
— Harjoitellut läksyä?
Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt