Produced by Helvi Ollikainen
Kirj.
Theodolinda Hahnsson
Hämeenlinna,Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino,1878.
Sisällön-luetteloa:
Pitkän-niemen synty (alkuperäinen)
Rikas köyhänäkin (alkuperäinen)
Katri (mukailema)
Tekla (mukailema)
Kalastaja-Lassi (mukailema)
Onnen Kukkaset (suomennos)
Pitkän-niemen synty.
(Tarina.)
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkeanKappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän olipitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräisethiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsotja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwäthänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukkometsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwatja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä.Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskinmies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanutlähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita,jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikäkukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistähän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaatryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. MuttaAimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaanakuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, olihän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansarunsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiollakatsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsäeikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia — wapaus jametsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannutmetsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään.Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa jatuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; muttasiinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänetmakeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukanakaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näkiMantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänellekäsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, autaminua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laskiwiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimohäntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hänhuusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeisetwoimani menettäisin!"
Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseliympärilleen — ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla,mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä jakatseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!"huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienytrauhani." — Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstälaulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:
"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, jasen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."
"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minunwäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näkinuorukaisen, joka istui puun juurella.
"