Kirj.
Kate Douglas Wiggin
Suomentanut
J. Maanpää
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1920.
"Meitä on seitsemän".
Rebekan omaiset.
Erilaisia sydämiä.
Rebekan mielipide.
Tiedon polkuja.
Päivänpaistetta varjojen keskellä.
Riverboron salaisuuksia.
Ruusunpunaista.
Ruusujen tuhkaa.
Sateenkaaria.
"Herääviä voimia".
"Katso kalpeata marttyyria".
"Lumivalkoista" ja "Purppuraa".
Prinssi Aladdin.
Loistelamppu.
Kasvuaikoja.
Harmaita ja kultaisia päiviä.
Rebekka perheen edustajana.
Diakoni Israelin jälkeläinen.
Uusi sydän.
Näköpiiri avartuu.
Apilankukkia ja auringonruusuja.
Työläs vastamäki.
Aladdin hankaa lamppuaan.
Ilon ruusut.
Kutsut.
Loistava näky.
"Väistämätön ies".
Äiti ja tytär.
"Hyvästi, Hopeapuro!"
Miranda tädin anteeksipyyntö.
Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, jokaMaplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesänaikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobbsäästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta siltihetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen,ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaanselkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyöränlokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa olipainettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassaposkessaan mehevää tupakkapurua.
Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento,pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihamepuseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niinsileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimennahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleentukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensäsivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörätvajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienenkiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaanja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasiturvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jotahän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän pitierityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hänaukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseenhuomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikävähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisiayksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille,mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana.Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikkumatkaajan mukanaolon.
Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta,oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullutkysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut jaoliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen olinainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaastiodotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin pelätenmyöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, muttalaskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltäikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pie