Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
J. [Cornelia Lewetzow]
Tanskankielestä suomentanut 10:nnestä painoksesta
Kuopiossa,U.W. Telén & C:o,1905.
Sensuurin hyväksymä, 9 p:nä lokak. 1905, Kuopiossa.
Korkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaanpäin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitinikuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pianhänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonutäidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpotyömies.
Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusiuunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnollasyttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassajupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen jaläksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minullaolisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha,avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minätunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristenpainauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.
Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellätuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunanääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syväkaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippuilinnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassakanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänenvaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua,mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä,punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintukuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.
Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiinnyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivatepäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu,eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelleseuraksi.
Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssanipuheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.
Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien javaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljonitseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Eihän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia,niitä vain hän rakasti.
"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkinvilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi,usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."
"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaanajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväiltykuten räätälinsällin pientä poikaa.
Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaanhän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneninojaan.
Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatustaetsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.
Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noidenvieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minäketään.