E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomennos
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.
Pohjolan kansalle ja merelle:
Préservez-moi, mon Dieu!
La mer est si grande et ma barque est si petite!
(Bretagnelainen kansanlaulu.)
"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri — ja purteni on niin pieni!"
Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovatlaulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina onkaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.
Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämälaulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!
Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se onmuodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.
Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät?
Kuinka paljon he tietävät lopulti?
Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsäaivan meren rannalla — eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa.Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu sielläpitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se onrakentanut majansa, on meri sen äiti.
Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Merenkautta puhuu suuri Jumala heille.
Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikkipohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää javähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.
Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättöminekasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaikense tietää, maa ei voi mitään salata siltä — — kun se rypistääkulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma ontäynnä sen käskyjä.
Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskynmustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavanhenkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla,missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen;mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat — kehoittavat taisteluun tahikuolemaan.
Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!
* * * * *
Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin,ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädäseisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaanmerelle.
Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.
On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.
He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustainmerileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvathiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin — silloin tulevathukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsinpysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkiimaata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret,surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä,mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä,myrskyn rientäviä laineita.
Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua le