Kirj.
Anni Kaste [Anni Kastegren]
Helsingissä,Vihtori Kosonen,1908.
Niinkuin lapsi.
Mieroon.
Anna Martikainen.
Uusi oluttehdas.
Sysäys.
"Vellamonneidon paasi."
Sydänmaan rakkautta.
Miina.
Pettymyksiä.
Niinkuin lapsi.
Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli liedenluona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nytkahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —
"Seis hiljaa Mansikki… maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"
Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähtikerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, silläsiinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.
"Se se on mestari tuo Mansikki…"
Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähäntoisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämälläsiihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.
"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toistenlähellekään…"
"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltäkohden kuopallaan", virkkoi vanhin.
"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"
Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivätvierimästä.
"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidonsiilatuksi, menen kirkkoon."
"Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikollaruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.
"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."
Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalleperäikkunan alle, oli kirkko.
Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli senlehtiä etsien.
Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, muttatoukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:
Saan mä uuden koltin taas
Herran sanan jälkeen vaan — —
"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"
"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."
"Ole sitten osaamatta."
Tii tii tikan poika
Teki tielle nauriin —
Tuli tuhma talonpoika
Söi sen tikan nauriin —
"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaankukaan noin kovasti laula."
"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"
"Ei, muttapa oikeassa kirkossa…"
"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidinkanssa siellä."
Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmättirkistivät lasista sisään.
"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutuakuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellollelähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.
"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.
"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."
"Voi, voi… eikös se nuku ilman?"
"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."
...