E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1917.
Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa,jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistuinähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edesvasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteenoli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten olimuodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujenvälistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.
"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielämitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"
Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujauttelipäätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.
"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynenMansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas,kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapaniin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee… tunteeko punanen sierainleivän tuoksun…? Kos, kos… kos, kos… — No, anna nyt jo, äläkäkiusaa!"
Emäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:
"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossakarjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitääkunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi eipääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohtapellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niinkuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan,tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"
Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven,siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansajuottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.
"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takanaistuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasiakäämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkäänapuna kuormaa työntämässä."
"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähänvastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.
"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaanikenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua,että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"
Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakastilenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuinharva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide.Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.
— On se kummaa, — ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, — kuinkatuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnutKatrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi.Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Muttaolispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.
Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oliheikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi.Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.
"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta,kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntäpitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, nä