Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
H. C. Andersen
Suom. Maila Talvio
WSOY, Porvoo, 1919.
Anna-Liisa.
Lasten leperrystä.
Palanen helminauhaa.
Kynä ja mustepullo.
Lapsi haudassa.
Tarhakukko ja viirikukko.
"Kaunis!"
Kertomus dyyneiltä.
Marionettiennäyttäjä.
Kaksi veljestä.
Vanha kirkonkello.
Kaksitoista postivaunuissa.
Anna-Liisa.
Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kauniskatsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niinkirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi!Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut!Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutuikreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset jasamettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaanei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikähän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuinprinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta!Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä eipata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti eisiellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule,se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunnetanälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa— niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisanpoika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen.Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivatsaaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hänoli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämääja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennytojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollutsinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan.Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matinpunaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakinpuolestaan.
Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessaylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmallase ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poikaistui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmenmansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä häniloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hänistui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerätuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle,niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivatpiiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan olturakastettu!
Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänenkohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".
Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonollaaluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi.Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luulluthänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.
Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsikylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulkiyhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä,niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari jahänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkinp