Produced by Tapio Riikonen
Kertomus ison vihan ajoilta
Kirj.
—a —g. [FREDERIKA RUNEBERG]
G. L. Söderström, Porvoo, 1881.
Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksentekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisenhengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsarunokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemmevaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengenläheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen.Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea JuhanaRuneberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka,tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitostatälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.
Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijanainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittääheikkouteni viat.
Suomentaja.
Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnytKyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkeallapaltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua.Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneetihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tykitaajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt,vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joistaharvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumattakaikkea tätä kauneutta muistellessaan.
Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämänpienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaahuvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minäsuostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävänsen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän.Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine,taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista,aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleenjätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti.[Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikestatästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järvenrannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumustulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltäkuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kuntalon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle.Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydäHatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä olikorillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutunnaisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, japakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.
Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattukilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui isohämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyitaru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanuthäneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonnetämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoinoli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakinviehättävää.
Minä pyysin häntä kertomaan minulle täm