Produced by Tapio Riikonen
Salapoliisikertomus
Kirj.
Suomentanut
Julius Varmanen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1919.
I. Muistopuhe ja kirje.
II. Bassoviulu.
III. Itävaltalaiset.
IV. Kaunis anarkisti.
V. Ensimmäiset turistit.
VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka.
VII. Huvinäytelmä ruokasalissa.
VIII. Prinssin vaunut.
IX. Audienssi.
X. Puhelimessa.
XI. Ontuva saksalainen.
XII. Mitä salapoliisi näki.
XIII. Selvitys.
Harald Brede haukotteli.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä,kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.
Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kraginvirkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista,ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaistajoutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta — ei edesnimetöntä kirjettä.
"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellentoistamiseen.
Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä jalattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiähuolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.
Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimattatahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä — ja tunteatuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan.Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, jaStudenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin jalevittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.
Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.
"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan jatirkistellen Yong-torille — "kun ajattelen, mikä jännittävä jamielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskelitässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jotameidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. —"
"Sitä tulee kyllä, tulee kyllä", mutisi Asbjörn Krag.
"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oliaina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsäsillä tavalla."
"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti."Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemmepäässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin envoi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa,kunniallista veijaria."
Harald Brede nauroi.
"Niin, rauha hänen muistollensa, — sitä hän hyvin tarvitsee."
Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästäiloa:
"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemmekuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpiavihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidänelämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan,ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut,laskee to