Produced by Tapio Riikonen
Perhe-elämällinen kertomus
Kirj.
Pietari Päivärinta
1877.
Elämäni
Arviointeja
Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkäänmuuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä,jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansahiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvinkäsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heilleuskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivätlastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kunlapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi javaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi jamonilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeentullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niidenmuassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassaharveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksisairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimateivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Ainamuistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaanolevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meillekuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaaja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvankuin elän.—
Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuuson: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan,puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä—luulisin siinä oppivanymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus onjokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillätunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneetapuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.—Isäni ei kumminkaankuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön,eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltanakuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuinettä joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteenkokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle setoimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi,että minun pitää kerjuulle.
Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaanminulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani jakenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.—Mikäpä muu oli neuvona,kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.—Seuraavana aamunalähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin,ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyräkaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat,tehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammastileipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansaniin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minuaensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minuttalon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likellejoen jäälle—sillä talvi oli—ja heitti siihen, josta omin neuvoinenimenin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistätilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kunköyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei ny