Produced by Tapio Riikonen
eli
Orjuus Ruotsissa
Kirj.
Porvoossa,G. L. Söderström'in kustannuksella.1864.
Rakas lukijani! Tässä kirjaisessa tahdon jutella omanelämä-kertomukseni, ja niinmuodoin pitää minun aluksi mainitajoitakuita äitivainaaltani saatuja tietoja syntymäperästäni ja niistätapauksista, jotka kuuluvat lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin.
Äitini oli urhollisen, Suomen sodassa 1809 kaatuneen, sotamiehen tytär.Hänen ainoa veljensä tuli isän siaan virkaan. Ei paljon aikakulunutkaan, ennenkuin enoni meni naimisiin ja otti sotamiehen töllinhallitaksensa, josta seurasi että äitini täytyi lähteä palvelemaan. Hänoli nyt yhdeksäntoista vanha ja muutoin kaunis ja iloinen nainen,rakastettu ja arvossa pidetty kaikilta, jotka tunsivat hänen siivonkäytöksensä. Sen tähden pääsi hän palvelukseen rikkaan talonpojan tykö,jossa hän vähän ajan kuluttua tuli ystäväksi pojan kanssa. Siitäystävyydestä sytty rakkaus, joka oli syy minun syntymiseeni janiinmuodoin myös kaikkiin niihin kirkkaisiin ja synkeisiin päiviin,joita olen elänyt. Kuin isäntä sai tietää asian laadun, nousi talossahirmuinen meteli. Äitini kutsui hän kahdenkesken puheillensa ja lupasipyhästi, että jos hän tahtoisi pitää totuuden salaisena ja ottaarengin, jota hän jo oli siitä puhutellut, miehekseen, niin hän antaisiheille hyvän töllin ja vielä rahojakin, tarpeellista omaan leipäänrupeevaisille. Äitini oli kuitenkin liian rehellinen suostuaksensasemmoiseen neuvoon, jonka hän ylönkatsoi, vaikka isäni oli kyllähäpeämätöin sitä puolustamaan. Paljon keskusteltua, ajettiin äitinivihdoin viimein talosta pois ja kiellettiin siellä enään itseänsänäyttämästä.
Surun nuoli sydämessä ja hävyn puna poskilla, palasi hän veljensä tykö,joka otti hänen vastaan kirosanoilla, ehkä surkutellen sisarensa tilaa,jota hän koitti huojentaa niin paljon kuin voimansa myöden antoivat.Hänen vaimonsa oli myös ystävällinen ja surkutteli sydämmellisestimiehensä onnetonta sisarta, jonka hän mielellään otti vastaan vähäiseenmökkiinsä. Täällä synnyin minä kylmän-koleena syyspäivänä v. 1810. Enootti toimittaaksensa minua kasteesen, jossa kuitenkin oli montavastusta, sillä vaimonsa oli siinä tilassa kipee, eikä kukaan muumielellään tahtonut olla sylikummina äpärälle. Hän kuulusteli monessapaikassa, vaan jokainen oli siinä tilassa estetty. Vihdoin viimeinvihastui hän vähä, pisti minun nahkaseen reppuun ja kantoi itse minunpappilaan. Pruustinna oli niin hyväntahtoinen ja kantoi minun ristille,jossa pantiin Thore nimekseni äidinisän jälkeen, joka oli ollutoivallinen mies aikanaan, jota myös minustakin toivottiin.
Äitini meni vielä kerran isäni tykö ja anoi liikuttavilla sanoillahäneltä vähää apua onnettomuudessaan, mutta kaikki hänen rukouksensaolivat turhaan; isä oli kova ja liikuttamatoin kuin jylhä-kallio.
"Sinun pitää haastattaa se helvetin konna," sanoi eno. "Jätä asia vaanminun haltuuni, niin minä hänen vien Pontius Pilaatuksen tuomion alle,jossa minä hänen lämmitän kun hiljan kuoritun hanhenpojan."
"En," vastasi äitini, "käyköön kuinka hyvään, vaan hänen kanssansakäräjille mennä ja siellä seisoa ihmisten pilkkana, en minä milläänkurin taida; johan minä häpeisin itseni kuoliaaksi. Ilman sitä olishyöty siitä vähäinen, sillä lain jälkeen en saisi muuta kuinviisitoista taikka kaksikymmentä riksiä ruokkoa pojan alaikäisenäollessa. Tosiaan sitä siinä olis yltä kyllin minulle, vaan kuin hän,joka ryösti viattomuuteni ja omantuntoni rauhan