E-text prepared by Tuula Temonen
Kirj.
Ricarda Huch
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1904.
1
Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää,koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin.Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vastaylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalonvieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuolikaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisenlasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevastakadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohtihäikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani palamerta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen,että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan?Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadullavasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista useinhälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, enmandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinaniRiccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritinhuudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?"— mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemäänääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni,sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kunnyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavanjotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään,mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisiaolentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, javihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi,julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut,ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojenulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niidenterävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissatähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuopedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvienasukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, muttakun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisivirrannut verta. Ei epäilemistäkään, — suurina, tummina pisaroinatulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuenmuuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herättiminut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa jakammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.
Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenenvuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansaolin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottusamalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksihuolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talonrakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillätienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossasukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuonesi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osanomaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollutnähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, ettenollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä,että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin,