Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Kalle Koski [Kalle Haapakoski]
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,1893.
Mitä mahdettiin siellä tehdä?
Jokohan työhön?
Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua — eikä ihmekään, silläolihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopistonpäästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.
Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamustailtaan tarvitsematta koskaan lepoa.
Kuka tiesi hänen aikeensa?
Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminenvastenmieliseltä tuntuikin.
Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsipöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.
Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneetsyviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneenvaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille astiriippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiatolivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.
Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.
Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikinparemmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillävoitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssavartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli joneljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiähienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitelluthiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaanmiellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesänkukkasen terät, verhot ja lehdet.
Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaanvasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kunhän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä,puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna oveakohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.
Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmastipöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareenja niin hän alkoi isällisellä äänellä:
— Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.
Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätäänvastaukseksi.
— Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on,jatkoi hän alkamaansa tapaan. — Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, jasilloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.
Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkinolisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:
— Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?
— Ei, ei. Mistäpä minä… eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin,änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamattahäntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauskamuistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.
Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovinlevottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liianpaljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittunuhdesaarna, isällinen kuritus — se se nyt niin ankarasti pelotti.
— Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa — jatkoi hän armottomastitilintekoa ja kääntyi ta