Produced by Tapio Riikonen
Kuvia elämän varrelta
Kirj.
Hämeenlinna,Boman ja Karlsson,1903.
Lukijalle.
Maailmalta takaisin.
Syksyinen unelma.
Suuri sielu.
Hallaa pelätessä.
Kuva niityltä.
Karjanäyttelyssä.
Eräs reipas nainen.
Eräs sonniyhdistys.
Mustan Pekan tuvassa.
Unohtunut rakkauteni.
Kaiholaamme.
Erika.
Tämä on kuva omasta elämästäni, tarina, jonka tahtoisin kertoa…
Sillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksivalkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksitahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitäsyyskuun raikkaana aamuna.
Kaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimanivähentynyt.
Ja halla on viljan vienyt kummastakin.
Toinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihennäkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta jasilkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltonivalmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä.Riemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementäheitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin.Teräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvellelähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppiniteroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät.Vaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi,mutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.
Niin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat.Rakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullennälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistojatyöstäni …
Toinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoaviljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa…
Nyt on halla vienyt viljan kummastakin.
Kun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä jasydämetön, että molemmat otti!
Yksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat…
Huurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea.Kylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltonion. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässytliikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenutyöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle.Helppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiäpäiviä…
Ja halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseetkuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkinelon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuinkyynelissään kylpisi…
Ja iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoolopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovatsitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön…
Siinä se meni talven toivo!
Ja iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkainunelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois… kuoli pois niinkuinhallan käsissä verevä peltonikin… Jäin yksin nälkään ja lemmettä…
Vieläkö toivoisin?