Produced by Tapio Riikonen
Luonnepiirteitä purkupäiviltä
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmastahäviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina,luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oliluontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki olihänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähesneljäkymmentä vuotta oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssaja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansavarsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä jatoista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkinhyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästätorasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua,Ieva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapauskiinnittäneet mielen muuhun.
Niin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässäjärven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntäkaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikähänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin:hän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästikaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.
Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hänkerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan ollavesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoimahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovinaikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynytuteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
"Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä onvain muata."
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloinkaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmättyöt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni.Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenätyöaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisenaarvellut:
"Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla … josei kaiva kaivuu."
Ja hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsäja arveli vaimollensa:
"Vesj siinä olj."
Ieva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestätyöajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:
"Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta … sitäkaivuu… Niin jotta nytpähän hiän sitte on."
Niin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet jakansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.
* * * * *
Nyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskutolivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.
Ja juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäiväsiis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun heolivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsamiehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:
"Mitä häntä nyt oikein tekisj … näin tuommoisena päivänä."
...