Produced by Tapio Riikonen
Kertomus Karjalasta
Kirj.
Suomennos
Churberg ja Kumpp., Wiipuri, 1894.
Lappeenraannan Kirjapainossa.
Kenraali Julius af Lindfors.
Vastaanota nämät lehdet kiitollisuuden osoitteeksi monivuotisesta ystävyydestä.
J. A:lta.
Keisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustanhevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia jayhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseenajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut jaajaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaantekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivatvaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietarikerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulkisisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunutlaivasillalle vasemmalle.
Sirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherrariensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta,sievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaalihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanhapullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.
— Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?
— Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenutUuraan ohi, — vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. — Tahtooko rouvakauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?
Puhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld,kauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjällepenkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä.Missä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukkokunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupunginmahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä,korkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisänvuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, olitavallista alttiimpi tilaa antamaan.
Naiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstäänhuolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.
— Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyiäiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna…
— Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen,syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.
— Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaanvuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevaniloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Jakauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. — Jaisä raukka, joka ei saanut nähdä…
— Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsinyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänätänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuottayhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nytvoi puolustaa.
— Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeyttirouva Blume tytärtään.
— Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten