Kirj.
H. C. Andersen
Suomentanut
Maila Talvi
Suomennustyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1925.
Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoo rimpimuori.
Tuulimylly.
Hopeakillinki.
Börglumin piispa ja hänen sukulaisensa.
Lastenkamarissa.
Kullanmuru.
Myrsky muuttaa kilpiä.
Teekannu.
Kansanlaulun lintu.
Pienet vihreät.
Tonttu ja matami.
Pietari, Petteri ja Pekka.
Kätketty, mutta ei unohdettu.
Portinvartian poika.
Muuttopäivä.
»Kesähoukko».
Täti.
Rupikonna.
Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivathäneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullutvieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se eitullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä,hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen.Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolellavallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.
Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneetpelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmistentalot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevosetpolkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekinpäättyivät.
Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkäänkoputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.
Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu eimilloinkaan kuole.
Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.
— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!
Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se olitullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät,nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa,silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa.Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsaja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runojaja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tulivanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina javiisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista,aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaalohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niinelävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen,permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella jakuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan,kun se oli tapahtunut.
— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niinettä silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä.Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltäjäänyttä suruharsoa.
Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vainmennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, jatahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niinhän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.
— Kukaties! Ehkä hän o