E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1918.
1.
Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.
On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjotjuoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleänvihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.
Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänneylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskusvisertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkonräystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.
Sitten taas on kaikki hiljaa.
Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavammanviheriäiseksi.
Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisatääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaanmaahan.
Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahteauurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessäoleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vaillahenkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.
Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsaovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta.Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas onkaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niittenvaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensäunhoittaen.
Ne ovat oikeita purjelaivoja, — siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissäon oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi javalkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat…
Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika jajotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaaheidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärilläänkuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavatetäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä,lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädetyrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat nekainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmustenvarjossa käsitöineen istuvat.
Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat hekasvonsa työstään.
— Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämälanka on niin lyhyt. — Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille,odottaen äidiltänsä neuvoa.
— Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti,puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.
— Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi,sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.
— Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. —Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaistasuuta, joka on niinkuin kukan nuppu.
Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hänäkkiä sanoo:
— Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.
— Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiämuistaen kasvattajan velvollisuutensa.
Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.
Silläaikaa on pikk