E-text prepared by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1912.
Hämärä.
Ma karille laskin elämäni purren.
Sa menet pois…
Yön hämärä-kellot rinnassa soi…
Ikäväni.
Yön yhden ma valvoin.
Näin unta.
Laineen laulu.
Kutsuu valtiaat ja orjat…
Ylösnousemus.
Huokaus.
Ma vannon.
Jo luovutko luotani ainoa armas.
Hämy lankee.
Nuorena tein minä lemmen valan.
Vanki.
Jo väsymys saapuu.
Damokleen miekka.
Hakamaassa liikkumatta.
Ma olen kuin alaston puu.
En ma pelkää, vaikka näen.
Pidän iltasin iloa itsellein.
Ken olen, en ma tiedä.
Ma menin maata lapsena.
Auringolle.
Minun ei pitäisi näin.
Ma taas olen niinkuin lapsi.
Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on.
Olit sairas ja sentään sankari.
Mitä voimme me sille.
Kalpeni poski, harveni hapsi.
Ah, syy jos syytä lievittää voi.
Yön ääniä.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää.
Astun ulos unhoitettu.
Elegia.
Viri kylmä käy yli kalpean veen.
Pyhä yö.
Talvi.
Murhe.
Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu.
Mun askeleitani vartioi.
Nocturno.
Meni onneni pois.
Peijaat.
Me kuljemme ääneti, kahden.
Sérénade mélancolique.
Yössä kuljen.
Tuomio.
Aivoissa sekoo ja sakoo.
Syntiinlankeemus.
Helppo on kestää kohtalo.
Luominen.
Suruni on syvempi syvintä merta.
Tuskalle.
Voitettu.
Paljon on tanssittu.
Kaukomaa.
Suuri, täysterin paistava päivä.
Oi, ihmeiden ihme.
Ma tahdon uskoa sinusta.
Ilot ovat useasti ensin itketyitä.
Jo kevät-ilon valkeaa.
Kirkkotie.
Hiipii halla harmahin helmoin.
Syksyinen rakkaudenlaulu.
Miksi vain kevät kehuttu.
Kuoleva.
Mieleni oisi.
Henki, mi pakenit.
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
Rakensin rintaani kirkon.
Leikkivälle lapselle.
Taas kaukaa laulavat lauluaan.
On mulla maa, kaunehin kaikista maista.
Keväisten unien valkea Suomi.
Siunaus.
Hämärä.
Ma karille laskin elämäni purren.
Ma karille laskin elämäni purren:
suru ääretön on, ei ehjene surren.
Suru ääretön on, sydän lausu ei julki,
kuin simpukka sairas se kuorensa sulki.
Se leikkinsä jättää, se ystävät hylkää,
ei enää varro se ylhäistä ylkää.
Ei kannusta työ, ei hellytä hyvyys,
ei houkuta vieraiden silmien syvyys.
Ei enää pyydä se onnea uutta,
vain unhoitusta ja hiljaisuutta.
Se sykkää aikaa ja aatosta vailla
ja helähtää särkyneen kellon lailla…
Sa menet pois…
Sa menet pois, ja kaikki kaunis katoo. Sa menet pois, ja päivän soihtu putoo uloon syvyytehen merihelmen. U