Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
P. Päivärinta
Oulussa 1884.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.
Kerran kun matkustin oli minulla eräs neljätoista vuotias, uteliaspoika toverina. Se on kyllä paha, kun melkein kaikkien kertomustenpitää alkaa noilla sanoilla, mutta mitäpä sitä ihminen paljon näkeeoman huoneensa seinien sisällä. Tosin löytyy sielläkin paljon vaariinottamista perheellisen elämän piirissä, mutta se on paremmin yksityistälaatua, jonka lähteet pian ehtyvät. Ilman sitä, perhe ei ole kansa,joka vasta luopi kokonaisen kuvan omasta itsestänsä. Jos siis tahtoonoita kuvien murusia — jotka ovat kovin moninaisia — kokoilla, täytyysen tapahtua itsensä kansan keskellä ja sinne ei tule kukaan, jos eiliiku joskus kotiliedettä edemmäksi. — Siinähän syy, jonka vuoksi useakertomukseni alkaa: "Kerran kun matkustin" j.n.e.
No niin. Kesä oli kauniimmallansa ja puolentoista penikulmainen talotontaival oli edessämme. Varhainen aamu oli taipaleelle lähteissämme jailma oli mitä ihanin. Taivas oli peitetty puoleksi lämpymän näköisilläpilven hattaroilla, joiden lomista kesäinen aamu-aurinko loi valoa jalämpöä. Kastepisarat kiiltelivät auringon valossa puiden lehdillä jakukkien vielä puoleksi ummistuneilla tertuilla niin kirkkaasti kuintimantti. Lämpöinen etelätuuli puhaltaa huhautteli tuon tuostakin,josta puut ja koko kasvikunta huojahteli ja nuokahteli, ikäänkuin neolisivat sanoneet: "hyvää huomenta, suuri Luojamme!" Minä istuin syviinmietteisin vaipuneena tuossa luonnon ihanassa helmassa. Minä mietinluonnon kauneutta ja Luojan suurta hyvyyttä ihmisiä kohtaan. Minämietin heidän kiittämättömyyttänsä kaikesta hyvyydestä, jonka Luoja oliikäänkuin heidän käsiinsä laskenut, sanoen: "tulkaat ja ottakaat".Kuinka moni käsittää heistä sen, että "kaikkinainen hyvä anto tuleevalkeuden isältä"; kuinka moni heistä osoittaa totista rakkauttalähimmäistänsä kohtaan, joita Jumala on niin runsaasti jokaiselleantanut, juuri sitävarten, että ihmiset toisiansa rakastamallaosoittaisivat Jumalaakin rakastavansa.
Noita miettiessäni olin niin vaipunut omiin ajatuksiin, etten huomannutmatkassa olevanikaan, jonkatähden hevonen sai kulkea oman tahtonsamukaan; sekin näkyi käsittävän, että nyt on miettimisen aika, sillä sekäveli vaan hiljaksensa, korvat topallaan, silloin tällöin katsellensivuillensa, ikäänkuin kysyäkseen: "joko nyt lähdetään?" Poika lieneemyös vaipunut omiin mietteisinsä, huomattuansa, etten minä ollutpuhetuulella. Kaikkien noiden tähden syntyi syvä hiljaisuus, etteimuuta kuulunut kuin kärryn ratasten hiljainen hyrinä ja ratinahiekoitetulla tiellä. Kun vielä lisäksi otamme lintujen aamulaulut javiserrykset ja jonkun liian likellä tietä olevan linnun pyrähdyksenlentoon, niin on kaikki kerrottu, mikä tuota hiljaisuutta häiritsi.
"Mistä te saatte aineita kirjoituksiinne, kun niin paljonkirjoittelette yhtä ja toista?" kysyi poika yht'äkkiä, äänettömyydenkatkaisten ja katsoen kysyvästi minua silmiin.
Minä kavahduin, niinkuin unesta tuon kysymyksen kuultuani, muttakäsitin kumminkin kysymyksen.
"Koko luonto, se on: koko maailma, jossa asumme, on kuin suurikuvakirja, täynnä Luojan viisautta, rakkautta ja hyvyyttä. Ihmiset maanpäällä ovat monipuoliset ja monenlaiset, sillä melkein niin monta eriluonnettakin on ihmisissä kuin ihmisiäkin; noita kaikkia kuin kokeekatsella ja tutkistelee, löytyy niissä kyllä aineita paremmillekinkirjoittajille kuin minä olen", sanoin pojalle.
"Enhän minä näe noissa mitään erinomaisempaa", arveli hän.
"Sinun silmissäsi on kai sitten vielä jotain vikaa."
<