Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.
Katajainen kansani
Narrin neuvo
Kohtaus keisarin patsaalla
Ikuiset kukat
Laulaen
Miten lumen valta voitettiin
Kolmivaljakko
Niemen äijä
Korpelan ukot
Äiti
Juhlavaatteet
Matin linna
Laiva lumimyrskyssä
Härkä ja muurahaiset
Suomen lippu
»Eläköön valo ja valistus!» »Eläköön isänmaa!»
Kansa kapinassa
Lesken ropo
»Sammuta sinä, minä sytytän!»
Painajainen
Lehdet
Uusi juhannus
Pienet ja suuret
Vanha ukko puhuu
Valtiollinen itsemurha
Elukoita laitumella
Kun juna kulki ohi
Kuulutus
Varis ja pääskyset
Takaliston Heikki
Kaksi sankaria
Kokko ja kokon poika
Kuntakokous
»Siltä varalta»
Härkätaistelu
Isänmaan malja
Hovineuvoksetar
Kiusaaja
Veljeni vierailla mailla
Kansan tuomioita
II traditore della patria
Alppipuro
Lippu
Vapaalle kynälleni
Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne
Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.
Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpipihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisenkynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat hevähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaisetottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kunkahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihenhe seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevätkaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jostäällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaankivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.
Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissarieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneenheitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuiviakankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.
On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muidenväkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemmekäytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensasitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,siinä on heidän selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollutheidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonkavoittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lieneemilloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulostaisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisilleitselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinäpurra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle jasanoisimme: »Tuoss' on … tule ja ota!»—niin ei hänessä kuitenkaanolisi sen ottajata.
Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisinaja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatammetyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellämäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitäylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maatamyöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei t