Produced by Tapio Riikonen
Seikkailukertomus Pohjanperiltä
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1915.
Olin jo täyttänyt kahdennentoista ikävuoteni, kun minut eräänä syyskuunpäivänä vietiin kansakouluun. Nainen, joka minut toi kouluun, oliholhoojani vaimo, kunnollinen ja kyvykäs, mutta ankaranpuoleinenihminen. Opettajan kirjoitettua nimeni paperiinsa poistui saattajaniheti.
Istuuduin opettajan määräämälle paikalle. Mutta kun täällä kaikkituntui oudolta ja ikävältä, oli minun pakko, salatakseni silmiintunkevia kyyneleitä, äänekkäästi niistää nenäni. Silloin kuulin pojan,joka istui vieressäni, sanovan itsekseen, mutta kuitenkin siten ettäkaikki kuulivat:
— Siitä tunnen tuhman miehen, kun tulee tupahan, niin niistää nenänsä.
Opettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivatopettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikkinauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.
Tunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka olivähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa jakysyin:
— Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?
Toverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompanasain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynytsamaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyntukkanuotan.
Matin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin senkaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaanmillään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtiensyntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästiyhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaanajatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin.Matin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun,ja Matti muutti meille.
Meillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nytsyöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kutenkoulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näinnuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.
Mutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkäänkuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskäänmoni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkäminä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. — Tätäen kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaanasiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.
Ei meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä olisuuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi jasyksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markkapäivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläistenryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jostahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.
Tästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuinisännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidänhulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omatmeininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä onvielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.
Sadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassaasuu talon vanha-paappa, nykyisen isä