Romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo
1922.
»Ei tämä tehtaalle ole, tämä on insinööri Penttilälle», selittisähkösanomaa tuova asemamies, ottamatta päästään sortovallan aikuistavirkalakkiaan, jota ammattipiireissä kutsuttiin »kastrulliksi».
»Kenelle Penttilälle?» tiedusti sähkösanomaa ottamaan mennyt A.-B.Peurakoski O.-Y:n 14-vuotias kielevä juoksupoika Anton, vilkaistensyrjäsilmällä, voisiko tehdä jonkin koiranjuonen selin istuvallekonekirjoittajattarelle.
Virassaan harmaantunut kassanhoitaja Holm, kuultuaan sähkösanoman saajannimen, ilmoitti asemavirkailijain hutiloineen, sillä ketään sen nimistäinsinööriä ei tehtaalla ollut.
»Ehkä se on 'varaston Penttilälle'», arveli juoksupoika, mutta saiHolmilta sellaisen silmäyksen, että hänen ketterä kielensä unohtuihampaitten ulkopuolelle. Olisihan ennenkuulumatonta, että varastossatyöskentelevä mies, Aapeli Penttilä, saisi sähkösanoman ja että häntäsitäpaitsi sanottaisiin insinööriksi.
Totta oli, että Holm ei lainkaan ymmärtänyt, mikä Penttilä oikeastaan onmiehiään. Hänen mieleensä muistui eräs tapaus. Penttilä oli hiljanotettu sähkötarvevarastoon hoitajaksi. Ollessaan ensimmäistä kertaaantamassa konttorissa »ylös» varastoon tilattavia loppuneita tavaroitaoli hän kirjain kirjaimelta luetellut erilaiset saksalaisetsähkötarpeitten nimet, mutta konttoristin kysymykseen, taitaako hänsaksaa, vastannut puolittain kieltävästi. Tehtaan sähköinsinöörikintuntui luottavan uuteen varastonhoitajaan — nytkin keskustelivatpiirustuskonttorissa. Olkoon kuka on! Kassanhoitaja kääntyi työhönsä,jättäen juoksupojan ja asemamiehen tehtäväksi kysymyksen ratkaisun.
Päätettiin kysyä Penttilältä itseltään.
Kiirehtimättä, harvoin, painavin askelin tuli kutsuttu poikki suurenkonttorin lattian. Otti sähkösanoman, tiedusti: »Maksaako tämä mitä?»
Asemamiehen ilmoitettua tuontipalkaksi markan antoi Penttiläsähkösanoman avaamattomana takaisin, aivan tyynesti ilmoittaen, etteihänellä ole rahaa sen lunastamiseen.
Juoksupojan mielenkiinto oli herännyt. Olisi suuri pettymys, ellei hänsaisikaan tietää, mitä sähkösanoma sisältää. Estääkseen sellaisentapahtumasta tarjosi hän tarvittavan summan lainaksi. Penttilä vilkaisipoikaan. Kirkkaassa pojankatseessa ei ollut vilppiä, uteliaisuutta kyllä— mahdollisesti tiedonhalua; mene ja tiedä tuollaiset pojanvekarat! Hänhymähti tutkimuksensa tulokselle. Otti sähkösanoman, kuittasi ja sittenvasta luki.
Paperin kirjoitukselle varattu tila oli kirjoitettu aivan täyteen, jotense muistutti pikemmin lyhyttä kirjettä kuin sähkösanomaa. Penttilä lukikasvojen ilmettä muuttamatta, taittoi paperin kokoon ja pisti takkinsaulkotaskuun.
Juoksupojan pettymys oli huomattava. Menikö uhraus hukkaan? Eikö hänsaisikaan tietää sisältöä? Penttilä huomasi pojan pettymyksen. Ei hänkuitenkaan edes kiittänyt. Virkkoi vain, että et tainnut huonoonyritykseen rahojasi sijoittaa.
Yhtä kiirehtimättömät olivat Penttilän askeleet kuin hänentullessaankin, kun hän nyt kääntyi mennäkseen tehtaan isännöitsijänyksityiskonttoriin.
Sama oli tahti vielä hänen palatessaankin sieltä. Pieni lappu kädessäänmeni hän kassanhoitajan pulpetin ääreen, ilmoitti haluavansa nostaapalkkansa ja antoi lapun, jossa oli isännöitsijän suostumus siihen.
Juoksupoika sai takaisin antamansa lainan, ja hiljaisen hyvästin sanoiPenttilä lähtiessään konttorista.
Sähkölennätinlangat näyttivät nousevan ja laskevan, kun matkustajakatseli vaununakkunasta junan kolisten kulkiessa halki syyskesäistenmaisemien.
Nurkkaan nojautuneena kyhjötti Aapeli Penttilä kovalla penkillämatkustajia täynnä olevassa vaunussa. Sa