E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1898.
Opettajattarellemme.
Kansanopiston avajaiset.
Laulava kansa..
Johtaja.
Esityksiä.
Kuusikon Vuokko.
Uutta sisällystä.
Toivioretki.
Nuori vanhus.
Ero.
Otto.
Opettajattarellemme.
Reväisen talven kullankirkas päivä luo nietoksille verhon hohtavan. Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä, kun päiväpaiste täyttää maailman! Nyt varjotonna valonvälke päilyy mun rinnassani, siellä muistot häilyy iloiset, heijastaen loistettaan. Semmoista kirkkahinta varjottuutta, keväimen lepposinta herttaisuutta sä myöskin lietsot tänne maailmaan.
Sä luonnon kukkasista kerrot meille, viet talvellakin suvimaailmaan, vaan lemmikkinä pellon penkereille oot auvennut myös itse nuokkumaan. Sä rikkaimmilla väreillä et loista, on ihanuutta sulla toisenmoista, on tunnelemuisuutta henkevää. Lait luonnon koitat meille selvitellä, sen lakia myös näytät käytöksellä, lakia lempeätä, lämpimää.
Sä laulatatkin meitä iltasilla ja neuvot rintojamme soittamaan iloisten tuntehitten kantelilla ja laulamalla huolet voittamaan. Sä seurassamme leikit siskonamme, me sua äitinämme rakastamme, oot lemmen lempeydellä voittanut. Sun luonasi on olo onnekkuutta, kun eroamme, uutta suloisuutta on tuovat tuoksuntasi muistelut.
Kansanopiston avajaiset.
Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstäolimme vasta perille saapuneet.
Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen… ei olisi mielelläänluotaan laskenutkaan.
Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään… minne lienee mukanaankuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakintärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkeakukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisenilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.
Mäkipä se näkyi olevan allammekin… nyt rupesi juuri tie eteenpäinviettämään. Kovin reki kulkikin kovasti… aivan korvissa rupesivinkumaan… mitenhän tässä käyneekään…
— Laiva lähtee kohta.
Mitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii… pidätä, pidätäveikkonen… eihän laivakaan toki noin kovasti… Pitele… pitele,Ellu… muuten menemme möyhnäksi mäen alle.
Koetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanutkurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.
— Kuulkaahan! Puolen tunnin perästä lähtee laiva.
— Mikä?
— Laiva.
— Minnekä?
— Sinne sen koulun avajaisiin.
Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, ettävieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää kokohevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.
— Niinkö opiston avajaisiin!
Ja silloin se uni silmistä sirkosi — sirkosi kuin usva tullessaaamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta eisiinä ollut liikaa siinäkään.
Siel