Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
B. S. Ingemann
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava1917.
Edellinen osa.
Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrinja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla,erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista jaKallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseenSjällantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitunkuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, jakuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhänKnuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessapolvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet jarepaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään,että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle,ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niinäänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuurontai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestammetaivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komeatalonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille,hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä annameidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!"jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinäonnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumalakaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"
"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyihienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsapyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, japiteli hattua kädessään.
"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isänhuomassa", — vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos,etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hänoli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaansarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksiminun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin hemuuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enääikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaanHerralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saammesaksalaista kiittää."
"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja poskethehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavattiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta tottatotisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseäänsuojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrauttaparempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleenikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.
"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampiääni.
"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköönkreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä."Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi jaonnettomuudeksi maalleen."
"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanhatalonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamallasinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta