Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
K. J. Gummerus
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862.
P. Th. Stolpen kustannuksella.
Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla,niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele — "kukahantuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?" Mene sittenliiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa jahautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana jokatietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä etviisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katseletkiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuotarakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen.Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataaajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. — Anna heidän rauhassalevätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niintaidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt —kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahenraunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuudenilmoittaa.
Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu.Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotkapaeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää,joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavatolivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat,joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt.Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, olivuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi olipakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassakauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonkaoli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuliAnström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.
Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle jaAatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteenkätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän astipetoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teillesuopi, — rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmänkuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolemahetkeen asti — —
Pojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhettaja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisestituulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuinpaatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsikädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.
Elias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, samaisä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempainsydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynytheidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat —isänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaansaattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, jaisänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä.Kauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut,äitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut,sisaren helleydellä oli Hanna — kauppamiehen ainoa tytär — heidänkanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.
Nyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksivuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa.