Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Koito [Kustaa Juuti]
Viipurissa,Matti Kurikka,1889.
Eenokki on hänen nimensä.
Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.
Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpisavuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoisiihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyysen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaisevatyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdetkahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossanäkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäisettuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuuluivielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysenpojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsäsuusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luontooli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naistenaseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi sillointällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksiolennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —
Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuudenkanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvinihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivatsekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset,toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansasilmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsiväthikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: eisada… voih, kun ei jo sada…
Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herranvuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaistaelämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässätalossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaanhiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan jaainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinäkuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikastanaurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansaaaveiden asunnolla.
Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa eisuinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannutkuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoaenemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttavaerään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvointodellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttääitseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavaltakuumuudelta…
Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa,vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkeallepullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi jalaskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä jasähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottavaomansa.
Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.
Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorinkymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsäkotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana jatavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoinisäntäre