Kirj.
Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Oy,1923.
Salaperäinen vihellys.
Sotanäyttämö.
Intiaanikiljahdus.
Löytöretkeilijöinä.
Voittajan paluu.
Kalliomäen keinulla.
Veneen haku.
Jokikylän poikien tulenteko.
Tulipalo.
Klemolan Reino — runoilija.
Kirkkomatka.
Kun Antin mökiltä kuului kimotus.
Mitä Ruotsin vanha laki sanoi?
Jokikylän palokunta.
Rauha maassa.
Väljemmille vesille.
Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietäpohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaaksonlaajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vaurainetalonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreidenvainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestämetsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienetperäkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmiltasuunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassakohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.
Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkeeerään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmälläja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen,torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssasamansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päinviettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuuliltarakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänäsuviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaanmielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmistenasuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhistaeräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.
* * * * *
Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovatvanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen.Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksenaittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, jokataholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majataloja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkävuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.
Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästiJoki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista — huoneeseen, missä talonemäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tulevasädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävällepinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessävärisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaanuoruuden päiviin.
Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskuson tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloinpojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkeinkaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietääja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaanitsepintaisessa tiedonhalussaan.
Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurtakiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensärukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleentuutulauluja.
Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyv