Jutelma korkeamman diplomatiian alalta
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä,Jyväskylän kirjapainossa,1894.
Tunnetteko Henningiä, vanhaa kirjuria, joka vuodesta vuoteen jokapäivä kello 1/2 11 kulki Kristiansborgin katuvierustaa matkallansakansliarakennukseen? Varmaankin tunnette hänet ulkonäöltä, ajatelkaahanhiukan! Pieni, laiha mies, vähän kumarassa, harmaat hivukset, ohuetsääret, suuri paperikääry kainalossa. Niin pitkälle ajassa taaksepäinkuin muistettiin, oli hän aina ollut samassa mustassa nutussa, joka,samoinkuin hattu, vähitellen oli alkanut vivahtaa keltaseen. Ja sittenhänen naamansa — eivätkö koskaan nuo rehelliset, uskollisuudestapuhuvat, valkosiniset silmät ole vetäneet teidän huomiotanne puoleensa,ja tuo lempeä, hyvänsävyinen hymy, joka ilmaisi jokaiselle, joka vaintahtoi sitä ymmärtää, kuinka hyvää hän soi kaikille? — Niitä nähdessäei voinut erehtyä.
Jos hän huomasi pojan, joka heitteli kivillä varpusia tahi ajoi takaakoiraa linnan edustalla, seisahtui hän ja alkoi nuhdella kovasydämistä.
"Älä, poikaseni, tee pahaa pikkulinnuille", sanoi hän; "älä revikoiralta karvoja; siitä suuttuu meidän Herramme. Näet sinä kuinkaystävällisesti koiraparka heiluttaa häntäänsä. Eläimetkin ovat Jumalanluotuja olentoja; ole hyvä niille, niin käy sinulle hyvin maailmassa.Sano tovereillesi, etteivät nyki koiraa hännästä, niin kyllä hekeksivät muuta huvitusta. Olethan ymmärtävä, pieni, kiltti poika!"
Poika nauroi ja irmasteli; mutta siinä oli jotakin niin lempeää jatunteellista vanhuksen sanoissa, että hänen täytyi vastustamattomastijäädä niitä kuulemaan, ja koira ja linnut saivat olla rauhassa. Henningkatsahti Nikolai-tornin kelloa, otti pitempiä askeleita voittaakseentakaisin hukattua aikaa ja ehtiäkseen säntilleen määrä-hetkenäänvirkahuoneeseensa.
* * * * *
"Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tullatoimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinkase käy päinsä, jollemme ole tarkempia?"
Niin puhui vanha vaimo eräänä aamuna Henningille, kun tämä pienessäasunnossaan istui aamiaispöydässä. Vaimo oli hänen puolisonsa, jokahyvin mielellään neuvoi ja nuhteli ukkoaan, milloin vain tilaisuuttasai. Vanha kirjuri piteli molemmin käsin kuppiaan, katsoi vaimoonsa,mutta ei sanonut mitään. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja suutelisitä, ikäänkuin tunnustaen, että vaimolla oli syytä torua häntä. Eukkohymyili, nyykähytti päätään ja meni pienen pöydän luo, missä teepannuseisoi, kaataakseen ukolleen vielä kupillisen. Mutta hänen nuhteensaeivät näyttäneet kantavan niin hyviä hedelmiä,, kuin Henningin omat,sillä samassa kun vaimo kääntyi, pisti ukko kätensä sokuriastiaan jakaappasi sieltä useita palasia, eukon sitä huomaamatta.
"Tänään tulee kova päivä", tuumaili ukko sitten ja asettui peilineteen järjestämään valkoista kaulahuiviaan; "mutta pahemmin ei tokivoine käydä, kuin että saan kieltävän vastauksen. Ja tuota 'ei' sanaaolen nyt jo kuullut monta vuotta… Mutta mitä sanoi mies eilen tuollaalaalla?"
"Hänkö? Hän oli oikein ilkeä, ukkoseni; ja hänen kasvonsa sitten! Hyikuinka rumat! — Nyt olen hypännyt ylös ja alas näitä rappusia montakymmentä kertaa, saadakseni vuokrani — sanoi hän. Tahdotteko tehdäpilkkaa kunnollisista ihmisistä, rouva Henning? Sanokaa miehellenne,että saapuu luokseni huomenna kello 12 ja tuo rahat, jollei hän tahdotulla kampsuinensa ajetuksi pihalle. Nyt tiedätte sen! — Niin kuuluivathänen