E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Romaani nykyajalta
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.
1.
Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas
Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle.
Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa
auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.
Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvaltakokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt.Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa,kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisiaovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta jaoutoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhastajuuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää.Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot jaraitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasihermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinensuorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivatluonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.
— Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan,niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esilletaskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukonasuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäivain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneitahän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliitahänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisenhuoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.
Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvilläpäätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänytpanna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällähankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistälukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakinsuomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta.Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaantemmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselletuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa,kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisaintajärjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoillaoli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleethänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieraskieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineenhäneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmäntoverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaaelämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauanja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä jasateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolanvaloisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikkiympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.
Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksenaikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niinylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavastija kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielinsaapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinenhavainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta,sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hänihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, saih