E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Suomennos
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
I. Falkenberg.
II. Laukaus.
III. Rakas veli, minä olen viaton.
IV. Salapoliisi.
V. Ilta Pursiklubissa.
VI. Kirjainarvoitus.
VII. Seuraava päivä.
VIII. "Hän on kostanut."
IX. Naisen ryöstö.
X. Kuollut talo.
XI. Valaistu huone.
XII. J.R.
XIII. Uusi tulokas.
XIV. Viimeinen keino.
XV. Punaiset liekit.
XVI. Kirje.
XVII. Peili.
XVIII. Kuoleman edessä.
XIX. Hurja leikki.
XX. Automobiili.
XXI. Valentinen uusi autonkuljettaja.
XXII. Loppu.
Falkenberg.
Einar Falkenberg, tukkukauppias, Sandwich-saarten konsuli,kolmekymmentäkaksivuotias, huvilanomistaja, astui salonkiinsa.
Hän veti taskustaan umpinaisen kultakellon, napsautti kuoren auki,murahti tyytymättömästi ja meni peilin ääreen tarkastelemaan asuansa.
Kello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän.
Konsuli oli juhlapuvussa. Katseltuaan parisen minuuttia muhkeatamuotoaan peilin vihreässä syvyydessä, keksimättä mitään muistutettavaavartalossaan, viiksissään tai puvussaan, hän pisti tyytyväisenä kätensätaskuun, veti esille hopeisen paperossikotelon ja sytytti hyvänhajuisenegyptiläisen savukkeen.
Hän asteli hitaasti ympäri salia, katseli hajamielisesti tauluja, ottipöydältä joitakuita käyntikortteja, heitti ne jälleen takaisin.
Sitten hän pysähtyi äkkiä. Jotain oli juolahtanut hänen mieleensä. Hänsiirsi työntöovet syrjään, astui parin kamarin läpi ja saapuityöhuoneeseensa.
Tämäkin huone oli varsin ylellisesti sisustettu.
Pehmeä matto verhosi koko lattiaa, seinät olivat suorastaan peitetyttauluilla, mutta näiden kehykset olivat tummanväriset. Joukossa oliuseita melkein sysimustia eebenholtsikehyksiä. Huone teki sitenkokonaisuudessaan raskaan ja synkänpuoleisen vaikutuksen. Suurikirjoituspöytä oli jotain harvinaista ulkomaista sinertävää puulajia,runsaasti koristeltu leikkauksilla. Pöydällä oli joku Rodininpystykuvanen; sen yläpuolella riippui komeissa leveissä kehyksissäEnglannin amiraalikunnan toimittama Sandwich-saarten kartta. Paperikorioli pikku mestariteos, lähtöisin sen saariryhmän alkuasukkaidenkäsistä, jota tukkukauppias Einar Falkenbergilla oli kunnia edustaaNorjan pääkaupungissa.
Konsuli meni kirjoituskaapille; tämän vanhan, arvokkaan huonekalun hänoli perinyt isoisältään, joka oli sen ostanut huutokaupasta, missämyytiin jonkun ranskalaisen kreivi-vainaan irtaimistoa. Hän avasi eräänlaatikon ja otti esiin ihka uudenaikaisen teräksisen rahalippaan.Sitten hän tarkasteli kirjainlukkoa, kopautti pari kertaa kanteen, panilippaan takaisin paikalleen ja sulki kaapin mutisten puoliääneen:
— Ei, tiesinhän minä. En ollut unohtanut lukita lipasta.
Sitten hän taas äkkiä katsoo kelloaan. Hänen ajatuksensa ovat saaneetuuden suunnan. Hän on käynyt maltittomaksi.
— Mitä lempoa hän viivyttelee? sanoo hän. — Tämäpä merkillistähitautta.
Hän soittaa kelloa. Kuluu hetki, ja vanha palvelija astuu sisään.
Konsuli osoittaa kysyvästi sormellaan kattoa.
— On, vastaa ukko, joka