Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.
Paimentyttö.
Tyttö marjassa.
Vuoden-ajat.
Tomu.
Pudonnut kenkä.
Turun linnan tonttu-ukko.
Ulpukka.
Metsästäjän ensimmäinen saalis.
Pellava.
Kalle ja Kaisa.
Varro vähän.
Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.
Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.
"Parempi" ja "huonompi".
Peikkojen joulu.
Kun on Juhannus.
Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.
Totuuden helmi.
Jouluyö.
Pienten lintujen valitus.
Kauniinta metsässä.
Heinänteko.
Satu Lillin nenästä.
Koivu ja tähti.
Merimiehen koti-ikävä.
Suuria, kirkkaita tähtiä.
Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumalatahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lastenkiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurinsynti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oliitselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekäniin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jossiihen otti jotakin.
Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaanlusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muidenmielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaanruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivatsittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaaneihän hän sitä osannut estää.
Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivätmuistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivatheistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamastaruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuoarmottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänellepuukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässäyksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseäänvanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensapuolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päälläänkantaa.
Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'eikukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alaslumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näkimyöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinonnöyryyttää armottomat.
Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimoistuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansavuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"
<