Produced by Tapio Riikonen
Kokeillut
Kimmo [Juhani Siljo]
Otava, Helsinki, 1914.
(Vuoropuhelu.)
INTO IHAMIELI, hovineuvos (in spe).
KALLE, itsellismies.
INTO I.: Salli minun vilpittömänä ystävänäsi lausua julki sydänsuruni:huolimatta kaikesta siitä henkisestä kukoistuksesta, mikä versooympärillämme; huolimatta kaikkien kansalaisten, sekä miesten ettänaisten, osoittamasta ihailusta ja hellävaraisesta rakkaudesta nuoren— tai suoraan sanoen: nyt vasta alkavan — kulttuurimme tuoksuvimpiakukkasia kohtaan, sinä nähtävästi kannat sydämessäsi penseyttä sitäkohtaan. Tällaisina vakavina, syvästi velvoittavina aikoina ontuollainen, — kuinka sanoisinkaan — yhteistunteen puute omiaanhuolestuttamaan, varsinkin kun muistaa että sinäkin olet kerransykkivin sydämin painanut ohimoillesi valkolakin, toivon liiton ylevänmerkin, ja kun vielä — —
KALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävätyhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, mitensanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisenkulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, etteijokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.
INTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuinilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvojavalittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessävalaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällätavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta — ah, täytyykuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! —, että ainoastaanmuutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossailoitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus,ja itkevät silloin kun heillä on suru; — tosin siis näin on. Muttaeikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaaniäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailuanuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihanavelvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskelläelämän arkea ja murhetta?
KALLE: Saktoohan taaskin. — En minä totta puhuen rakasta niitä, jotkaovat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakinkengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, jatunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaanminä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii jailoitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolellepyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitävoi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.
INTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Muttakaikkien aikojen suuret henget — —
KALLE: Ne jotka minä tunnen — tosin: minä en kirjanoppineena olearvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja — näyttävät järjestäänolleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä eiole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa.Ja aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.
INTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielunsanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija — jakirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaanakaikista aineellisuuden siteistä —, todella aikaansa seuraavakirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voikomikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen iha