E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Luonnekuvia
Kirj.
Helsingissä,Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,1911.
Pentti Korjus.
Raina.
Marja Havu.
Neljä ihmistä.
Väsymystä.
Naamiaiset.
Satu.
Kaija.
Arvostelija.
Veren ääni.
Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.
Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon japainautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti olimaannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta,ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaankertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänenavuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan:järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämäkaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdointullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuudenkaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hänvoitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enääollut tilaa hänelle.
Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään.Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinensattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivätantaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsäpimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeinavarjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sittenkalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia,ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsäkirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuenaivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina,syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömienlakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.
Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.
Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan.Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskinolla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänälankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali jokatapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassahänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensäkavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuinviimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaaperikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitääntietä ulos tästä umpikujasta!
Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja kokohänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeanavaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttuihän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.
Nimiä, nimiä, nimiä!
Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti,tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oliturhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässäkiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän joyrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin,jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikkikeinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisenomaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannutnaisilta… Pitemmälle hän ei voinut mennä.