Kirj.
Hilda Pylkkänen
Ranskankielestä suomentanut
Helmi Setälä
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1912.
Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin.Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» onkirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivatjonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä»,sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässäteoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivantuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.
Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisönmielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaanranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvatSuomessa.
Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinenlumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkääntuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, jokasai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talotpunoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuretveritäplät.
Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivatvaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsänsyvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsaalla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.
Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merellepäin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen jaholvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossakoivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.
Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistätaivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siivenpiharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisivoinut luulla sitä asumattomaksi.
Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisiakansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreilisuuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisenpäivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkeehäipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressauunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.
Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään.Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkeanvartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänoli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.
Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivätolleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät jaelävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Muttavieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus,joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessähennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret,teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.
Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.
Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuoalakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiastavaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa…
Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen