Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Kalle Kajander
Otava, Helsinki, 1912.
Aamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päiväneväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisestiperkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrätulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneetaamu-askareensa tehdyksi.
Neljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.
Lakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaanhalki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää jalapattiin vikatetta.
Etumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksirenkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä tekiveropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.
Melkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillävanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljonpuhua.
"Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa", tahi "siinäse on taas syrjä joka puree", eli muuta sellaista oli hänen tapansavaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle,eikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässäpysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen "höyrylläajaminen", niinkuin he sanoivat.
Mutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansamättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyäänsitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoakohden, missä eväät olivat.
Ennen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillähän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerranhetkiseksi tarkastelemaan taivasta.
Aterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiestenpakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisestaheinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu poisovilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty,pistettiin miehissä piippuun.
Aamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu jaheitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainenkylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, japuhalteli lönkällänsä savuja.
Miesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus,joka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönytvankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi miessiinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, muttavanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä jahän torjuu päältänsä unen painon.
Ei ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painuirentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammastenväliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki,vanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehenuudestaan ryhtymään puheesen.
— Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissaajatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.
— Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei olenähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinäänruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jonäyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässäkauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuukotokulmilla loppumaan, niin ajappa