Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Otava 1894
1
Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niintyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Muttasiinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.
Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos olivähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensänäki.
Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntäemäntänsä peitteli.
»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänelläkeinoja», puheli emäntä. — »Vimpari kertoi minulle aamulla somantapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarinruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä olitullut upporikas mies.»
Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä olimonenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvunpalanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hänkatseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellenniitten elämän aikaa.
»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkääja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. — »Janne oli silloin pieni,vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukuavastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran ominvaroinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti…Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minäsanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minämuistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Olise semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»
Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteliNikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksikuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvänhuonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön — nurkui ja napisi Jumalaavastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkäänhyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksiJumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,vähinosaiselle lähimmäiselle…
Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivätsuitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunutiloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se olihiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.
Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen javähä väliä hymyili iloisena.
»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollutheillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apuatahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia jasitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunutjotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa olihopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niinohjattu.»
Äiti rukkakin odottaa itsell