Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Erkki Kivijärvi
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Väsynyt.
Syntymäpäivä.
Lyöntien lomissa.
Vuoksella.
Kuudes käsky.
Kahden puolen aitaa.
Muutaman kevään kuvia.
1.
Toisinaan tapahtuu, että me heräämme yöllä aivan äkkiä siitä, ettäolemme hyppäävinämme leveän ojan ylitse ja hyppäys epäonnistuu.Ennenkuin sitten uudelleen nukahdamme kunnolleen, kiitää silmiemmeohitse jono erilaisia kuvia, milloin irrallisia, sieltä täältä esiinpuikkelehtivia muistojen repaleisia jäännöksiä, milloin yhtenäisempiätapahtumia elämämme varrelta. Ajan ja paikan rajat katoavat, jakirjavassa karnevaalikulkueessa voivat lapsuutemme henkilötkäydä käsikädessä eilispäivän tuttavuuksien kanssa.
Viime yönä elin puoleksi nukuksissa puoleksi valveillani kokonaisenkevään. Kevään, jota jo on seurannut monet kesät, syksyt ja talvet…Ja selvemmin kuin koskaan ennen erotin sen päivänpaisteesta,sadekuuroista ja pitkien iltojen kaihosta ihmiskohtalon, joka usein ontuntunut minusta arvoitukselta.
* * * * *
Kun hänet ensi kerran tapasin, oli varhainen kevät. Sattumalta olimmejoutuneet samaan seuraan, ja sattumalta jouduin minä häntä kotiinsaattamaan.
Oli kirkas päivä. Korkea taivas ja kattojen räystäissä kiiltävätjääkristallit. Lauhassa tuulessa oli kevään aavistusta.
Kuljimme Esplanaadia pitkin. Ihmisvirta ei vielä ollut tihentynytkävelytunnin sankoiksi joukoiksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteliauringonsäteitten valopintoja.
Telma Autereella ei ollut kiirettä; hiljalleen me kävelimme ja puhuimmekeväästä ja kesästä. Hän rakasti rohkeata puhetapaa ja hiukansilmiinpistäviä pukuja; hänellä oli pikkuiset, suippokärkisetkiiltonahkakengät ja suuret, uskolliset lapsensilmät. Sanottiin hänenpehmeine, vähän väsähtäneille kasvonpiirteineen ja tummine hiuksineenmuistuttavan venakkoa.
Niin… aurinko paistoi ja räystäät tippuivat. Eräästä kadunkulmastakääntyi vastaamme tulemaan muuan mies. Hän tuli ristikadun pimeästävarjosta, ja auringonpaiste huikaisi hiukan hänen silmiään. Meidänrinnallemme päästyään kohotti hän kohteliaasti lakkiaan ja suuntasiTelma-rouvaan pitkän, tutkivan katseen.
Mies parka! Hän oli todellakin ränsistyneen näköinen: päällystakki oliryppyinen, sen samettikaulus nukalle kulunut, kasvot olivat harmaat, jasilmien alla oli syvät, mustat juovat. Mutta ryhti oli varman ylpeä —niinkuin ennenkin.
Tunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutamavuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyäänhän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivätsanoa, että hän oli sairas.
— Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt.Nähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijantarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.
— Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. —
Koulutoveri.
— Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonkatarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.
Joka tapauksessa tuo sääli minua suututti.
— Kaikkipa naisia voikin huvittaa, s