Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899
Kirj.
Otava, Helsinki, 1899.
I. 8. IV. (junavaunussa)
II. Pietarissa, 9. IV.
III. Pietarissa, 11. IV.
IV. " "
V. Moskovassa, 16. IV.
VI. Moskovassa, 17. IV.
VII. Krimin niemellä, 22.-25. IV.
8. IV. (junavaunussa).
En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenkomerkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennenmuinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi ollasamassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt!Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitäenemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaapiinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.
Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkaviakevättöitä, — yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjänmatkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän karttaSipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenutkaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikkikimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.
Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä,että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti enlähde.
Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin,mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestävaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.
Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyäkaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässäolisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymyskuin jonkun viikon huvimatkasta!"
Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, ettäsisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minunmuka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimmankykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!
Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Kriminvuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokanmakuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisinimipäiväni.
Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja ettäminun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaanalotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä,harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de lavertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Seon päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minunoli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siisauttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!
Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotainhyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaatakasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin.Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän senvaltiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m.puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisiaikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikonperästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koomm