E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Saksasta ["Die Irrlichter"] suomentanut Ilta
Otava, Helsinki, 1898.
Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilveteivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat nehuimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita eirohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviinrotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niittenjyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin japensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen.Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan.Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enäänuskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsätummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli seepävakaisissa kierteissä sinne tänne.
Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänytkiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju jajulma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmatpuut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskinjossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistuivahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niinsai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä senriehunnasta.
Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut jailkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivätne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorienja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissakuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tiellesattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin jarepivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannastasamettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioilleripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita,joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennotkorret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivienpeittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman,— nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut:miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedäänkylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssillatervehtii. [Saksalainen tapa.]
Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää,vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaallavaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niinherttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujennurmen kukkakenttää katseli.
Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintääkuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansaheiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeenvuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsänreunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vastanyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässäja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut,unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niidenkautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensälaaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaanrantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiinlehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinojapäivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusistajuhlista uneksimaan.
...